Tökkii. Vai tökkiikö sittenkään? Ajatuksia syksyltä.

Heippuli!
On taas ollut hiljaista täällä mun blogissa. Syitä on, niitä ja näitä. Olen miettinyt mihin suuntaan haluan tätä blogia viedä vai haluanko viedä ollenkaan. Päivittäin seurailen lemppariblogejani mutta jotenkin muhun on iskenyt alemmuuskompleksi. En mä tee niin hyvin kuin ne muut, suositummat bloggaajat, on pyörinyt takaraivossa inhottavasti jo hetken aikaa. En usko että mun arki olisi jotenkin ihmeellistä - vaikka onhan se. Monia asioita tulee ihan ekan kerran elämässä tällä hetkellä.

Mun periaate bloggaamiseen on ollut nykyään se, että en haluaisi julkaista kolmen sanan ja yhden kuvan postauksia, vaan haluan tehdä hyvin sen, minkä teen, esimerkkinä tästä vaikkapa taannoinen Livbox-postaukseni. Tästä syystä mulle on ehkä kehittynyt sellainen valkoisen paperin kammo, kauhean korkea kynnys aloittaa kirjoittaminen.

Tänään kuitenkin aloin kirjoittaa tätä postausta koska tämä on muhinut päässäni jo ainakin yhden vesijuoksukilometrin verran. Ajattelin nyt vain kirjoittaa parista vinkkelistä, mitä minulle kuuluu ja miten minulla menee.

Syksy. Kylmä. Märkää. Ennenkaikkea: pimeää. Aamuisin tämä on pahempaa kuin iltaisin, mutta aamuun vaikutus on vain negatiivinen. En oikein jaksa nousta, aamutoimiin kuluu paljon aikaa, stressaan, myöhästyn koulusta. Aamut viikonloppuisin on ihania. Pitkiä. Rauhallisia. Syön aamupalan. Olen jopa virkeä. Myös vitamiinilisät ovat hiukan auttaneet arkenakin.

Liikunta ja ruoka. Se tammi-maaliskuun draivi katosi kuin pieru saharaan vanhan jäädessä taa. Kesällä tuli useita "ilmaisia" laihtumiskiloja. Uusi elämäntilanne toi mukanaan ihan uuden ruokailutottumuksen. Paljon grilliruokaa - lempparina poikaystävän aurajuustopekoniherkkusienet ja hyvä viini - plus paljon, paljon kasviksia. Syksy tuli, alkoi koulu, tuli muutto. Naps. Olin taas herkkunapostelukierteessä, varsinkin kun on tunneittain aikaa lojua sohvalla, yksin kotona, surkuttelemassa kun toinen on töissä myöhään yöhön. Kiloja muutama lisää. V*ttu.
Joka toinen viikko kun puoliso pääsee töistä samoihin aikoihin kuin minä koulusta, tekee hän tai minä teen ruokaa. Kasviksia on nyt vähemmän, mutta suhteellisen säännöllisesti niitä syödään.

Muutos. Mulle tuli vaan huonompi ja huonompi omatunto sohvalla makaamisesta. LadyLinen kaltaista salia ei taida täältä löytyä, joten olen edelleen jättänyt saliajatukset syrjään. Mietin yhden illan, tähänkö tämän halusin menevän. Elämä omissa käsissä ruokaa myöden - pakko tehdä jotain.
Vaikka edelleen syön huonosti niinä viikkoina kun olen yksin kotona illat pitkät, olen tehnyt parannuksen. Iltapalaksi ja aamupalaksi syön usein raejuustoa, keitettyjä munia ja ananaspaloja, ruuaksi kanaa, riisiä, itse marinoituja kyljyksiä.. ihan tavallista kotiruokaa. Olen todella ylpeä siitä että viimeaikoina olen taas keskustellut itseni kanssa karkkihyllyn edessä: Tulenko tosiaan onnellisemmaksi, jos ostan nyt tästä suklaalevyn ja puoli tuntia sen jälkeen kun olen astunut kotiovesta sisään se on jo syöty? Miltei joka kerralla olen vastannut itselleni, että ei, en ole, ja jättänyt karkit kauppaan.

Lisäksi löysin uudelleen uinnin. Laji, jota jokainen yläaste- ja vielä ehkä amis/lukioikäinenkin teinityttö tuntuu vihaavan koulun liikuntatunneilla (yleistän, mutta perustuu omaan kokemukseeni). Laji, joka sai mut edes kaks kertaa lukuvuoden aikana innoissaan liikuntatunneille. Laji, joka loppupeleissä taisi nostaa liikunnan numeroani niinä aikoina.
Olen todella tykästynyt paikalliseen uimahalliin. Siellä käyminen on helppoa, vaivatonta ja edullista. Aloitin uimalla 500 metriä kerrallaan. Uin keskimäärin kaksi kertaa viikossa. Yksi reissu vie minulta aikaa reilun kaksi tuntia. Viimeksi, maanantaina unohdin piilolinssit kotiin ja olin todella sokeana altaassa, kunnes keksin idean: kokeilin vesijuoksua. Aloitin matkan laskemisen alusta ja juoksin kokonaiset 1000km vyön kanssa. Olkoot vain mummojen laji, mutta nyt olen myyty. Nautin edelleen uinnista, mutta vesijuoksu tuntui heti mukavalta selässä, joka on taas vihoitellut enemmän, Aion nyt joka kerralla sekä uida että juosta. Vedessä olo aktivoi hyvällä tavalla useita lihaksia. Uinnin ohella koitan tehdä happihyppelyjä niin paljon kuin vaan suinkin kykenen.

Asiasta aasinsillalla siis taas jalkoihini, joista olen puhunut aina silloin tällöin enemmän ja vähemmän. Olen menossa nyt ensimmäistä kertaa lääkärille uudessa kotikunnassani, jossa pyydän taas selvittämään polvien ja selän tilannetta. Paino on yksi ongelmista, mutta virheasentoon ei vaikuta se yksistään. Selkä on ollut nyt kipeämpi kuin aikaisemmin vaikka en ole lihonnut yhtään enempää kuin mitä painoin esim. tammikuussa tänä vuonna, mistä syystä haluankin nyt uudelleen tutkittavaksi. Lisäksi otatutan itsestäni verikokeet jotta saan poissuljettua kilpirauhasen vajaatoiminnan joka todettiin läheiselläni aivan äskettäin. Omat tyroksiiniarvoni ovat usein olleet hieman alle tai hieman yli suositusten, mutta minulle ei ole aloitettu lääkitystä. Haluan myös astmatilanteeni tietooni, sillä myös tuleva alani kannustaa terveellisempään elämään joten haluan olla kaikesta ajan tasalla ja lähteä sitten taas pikkuhiljaa rakentamaan uutta, parempaa minää :)

Alasta puheenollen, koulu sujuu ihan hyvin. On päiviä, jolloin en jaksaisi nousta sängystä, kun ei millään huvittaisi aihe tai asia x. Matikka ja lääkelaskut ovat olleet jännittäviä, ja pelkäänkin vähän että matikassa tulee ongelmia. Toistaiseksi olen pärjännyt ihan ookoo. Virheitä tulee mutta yritän tsempata. Ammattiminäni kehittyy huimaa vauhtia. En ole kauhean kiinnostunut asiakkaiden lääkitsemisestä, minusta on tärkeää olla läsnä asiakkaalle. Kävimme ulkoiluttamassa palvelutalon väkeä ja eräs nainen alkoi itkeä, kun kuuli meidän luokan tulleen viemään heitä ulkoilemaan. Vaikka ulkoiluaika ei ollut kauhean pitkä ja meidänkin parin asiakas istui matkan pyörätuolissa, oli todella upea olo ja tunsin itseni tärkeäksi sille henkilölle, joka meidän kanssa pääsi ulkoilemaan. Olen paljon jännittänyt vanhusten kohtaamista, mutta ensikosketus ainakin sujui todella hyvin. Olin koko loppupäivän samaan aikaan liikuttunut ja samalla onnellinen. Tiedän, että tulevaisuudessa työkentillä työskentelyyn kuuluu tosi paljon perus rutiiniasioita jotka on pakko hoitaa ja asiakkaalle itselleen voi aikaa jäädä hurjan vähän siihen nähden mitä haluaisi. Näitä perusasioita on harjoiteltu esimerkiksi laboratoriotunneilla. Jännitti hirveästi pikatestien tekeminen, eli se, kun pienellä neulamaisella esineellä tehdään reikä sormenpäähän ja otetaan näyte, Loppuenlopuksi - kuuden laastarin kera kotiin tultuani - olisin nyt koska vaan valmis tekemään saman uudelleen. Yksi mieleenpainuvimmista tehtävistä on kaverin syöttäminen. Ensin piti syöttää todella huonossa asennossa. Kun itse olit siinä lappu kaulassa etkä saanut käyttää käsiä etkä jalkoja, oli todella ahdistava ja paha olla. Kun asentoa paransi, oli jo vähän parempi, muttei edelleenkään hyvä olla. Sekin sai monia ajatuksia liikkeelle.
Seuraava projekti meillä on kuntoutujien ryhmätoiminta. Kehitämme kivaa tekemistä neljässä eri ryhmässä neljälle eri ryhmälle. Se tuntuu kivalta ja voimauttavalta. En malta odottaa, että tammikuussa alkaa ensimmäinen työharjoittelu. Sitten laitan kyllä kaiken peliin ja kaiken irti, kun pääsee käytännössä oppimaan uusia asioita joka päivä! Tiedän, ettei joka hetki voi olla hyvä ja aurinkoinen, mutta uskon vahvasti että pärjään hienosti!

Pärjääminen. Meillä on nyt Samulin kanssa takana vajaa kaksi kuukautta täällä omassa asunnossa. Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka kotityöt tuntuvat välillä orjaleiriltä ja piikiltä takamuksessa. Mun vahvinta alaa ovat ehdottomasti pyykit. Samuli sitten vastavuoroisesti tiskaa. Asia jota vihaan: imurointi. Inhoan imurin ääntä. En ole myöskään kummoinen kokki, mutta Samuli laittaa hyvää ruokaa. Mun mieluisampi homma on sitten leipominen. Tänä syksynä olen leiponut gluteenitonta pullaa, mansikkapiirakkaa ja juustokakkua, ja kaikkia on kehuttu hurjasti. Nyttemmin olen myös alkanut kutoa, ja ensimmäinen kaulahuivi on pian valmis.
Rahankin kanssa on saanut olla tarkkana. Olen siitä hurjan onnekas että tukien lisäksi vanhemmat tukevat minua paljon monilla tavoin, myös rahallisesti. Niin paljosta ei ole tarvinnut luopua. Olen järkeistänyt rahankäyttöä paljon ja sellainen hömpöttäminen on vähentynyt - osaksi siksi, että asun niin kaukana kauppakeskuksista nykyään (mutta huomennakin on sellaiseenkin reissu tiedossa, mutta viime kerrasta on aikaa!)

Mitä minuun ja Samuliin tulee, Olen edelleen yhtä onnellinen kuin kesän alussa, ellen onnellisempi. Rakastan Samulia hurjasti ja olen onnellinen, että päädyin tähän kaiken jälkeen. En osaa enää kuvitella muuta elämää itselleni, ja kun mietin, miten hyvin mun kortit on kääntyneet tänä vuonna, menen edelleen sanattomaksi. Meillä on myös hurjan ihanat aikuiset ympärillä - molempien vanhemmat - pidän kumpaisistakin paljon <3, ja useat sukulaiset ja tutut. Tulee kyläkutsua ja meillä on vierailtu. Tuntuu ihanalta. Jollain tapaa kuitenkin aina kaipaan lapsuutta, kun oli minä, isi, äiti ja sisko. Ja toki siskon mies. Ja mummi ja pappa yhä elossa. Mutta jollain tapaa verrattuna aikaisempiin vuosiin, vuonna 2014: mulla on ihanat äiti, isi, sisko, siskon mies, siskon lapset, poikaystävä, poikaystävän perhe ja sukulaiset. Ihanaa. Upeaa. Loppuenlopuksi olen rikastunut paljon, vaikka äitiä ja isiäkin, siskoa ja muita tulee nähtyä paljon harvemmin. Onhan se fakta, että Samuli on nyt mun "ensisijainen" perhe. Samuli on täällä kotona ja ottaa mun tunteet vastaan. Koen jopa, että väli äitiin on kuroutunut pienemmäksi, kun olen muuttanut tänne pikkukaupunkiin. Arvostan enemmän äitiä ja isää, ja nyt kun ajattelen heitä melkein itken, sillä vasta kun lähdin kotoa pois, tajusin, kuinka arvokkaita he ovat. Eikä saa unohtaa ihania ystäviä eri puolilla Suomen kamaraa!

Olen tämän sanonut jo ääneenkin muutamalle edellä mainitulle aikuiselle: nyt taidan olla siinä suhteessa, jossa mietitään aikuisten oikeasti häitä, lapsia ja yhteistä taloa. Koska, sitä en tiedä. Tuntuu, että sekin pysynee siellä korkeamman käsissä, kun kaikki tämäkin tuntuu sieltä ohjautuvan. Nyt mua ei enää kiinnosta, kuinka kliseeltä kaikki tuntuu. Mua jännittää todella julkaista tämä postaus, sillä jotenkin tämä on muhinut sisälläni sittenkin hieman kauemmin kuin vain eilisen vesijuoksun verran. Ehkä tämän myötä avaan taas kanavat sille hassummallekin hömpälle.

Huh. Saapa niitä postauksia nyt toivoakin. Heti tuntuu, että olisi vähän helpompaa toteuttaa esimerkiksi päivä kuvina-postaus. Anyone with me?